perjantai, 28. syyskuu 2007

Rakkaat rutiinit

Nouset aamulla väsyneenä painettuasi ensin herätyskellosi hälyttämään kymmenen kertaa uudestaan. Aamu on pimeä ja kylmä, sade ropistelee ikkunoissa. Kompastelet lattialla oleviin tavaroihin ja etsit valokatkaisijaa, jotta osaisit varoa askeleitasi. Lähestyt kylpyhuonetta, koetat ovenkahvaa ja -

"Mä oon täällä!"

Päiväsi, joka alkoi jo valmiiksi masentavasti, muuttuu entistä synkemmäksi. Joku on kylpyhuoneessa silloin, kun sinun pitäisi olla siellä. Mitä teet? Eihän päivää voi aloittaa muulla tavalla kuin virkistämällä kasvot kylmällä vedellä.

Olen kehitellyt itselleni aamurutiineja, joita noudatan tietyssä järjestyksessä ja piste. Tapanani on suorittaa ensin aamupesut kylpyhuoneessa, syön aamupalan ja  lopuksi kunnostan itseni tulevaan päivään. Mieleni järkkyy pahasti, jos joku sattuu olemaan kylpyhuoneessa minun tilallani. En millään voi tehdä jotakin toista asiaa ennen sitä ensimmäistä, joten ruikutan suljetun oven edessä ja vaadin lain nojalla pääsemään sisään.

Ne ihmiset, jotka lilluvat maailmankaikkeuden mukana, eivät voi ymmärtää sitä kauhun tunnetta, jota ne ihmiset, jotka elävät tiukasti omia kaavojaan noudattaen, kokevat kaavojen ollessa uhattuna. Kun tietyt rutiinit menevät päälaelleen, tuntuu se siltä kuin nousisi väärällä jalalla sängystä. Koko päivä menee piloille yhden mitättömältä tuntuvan asian tähden.

En kuitenkaan ole niin epätoivoisesti rutinoitunut, etten kykenisi ratkaisemaam tilannetta edullisella tavalla. Aina en tietenkään ahdistuksissani jaksa ajatella järkevästi, mutta toisinaan päätän muuttaa rutiinini: vaihdan aamutoimieni paikkaa ja voin taas hetken hyvin.

Niin, voin taas hetken hyvin, kunnes joku astuu varpailleni ja on siellä, missä minun pitäisi olla.

5 Lähettänyt: kukkaseni - 28.9.2007 klo 22.06
Tunnisteet:

lauantai, 15. syyskuu 2007

Tanssiparini, missä olet?

Wanhojen tanssit on asia, jota ainakin tytöt odottavat innokkaasti. Pukuja aletaan katsella sillä silmällä jo hyvissä ajoin, varataan mahdollisesti kampaaja ja meikkaaja, yritetään tehdä päivästä mahdollisimman täydellinen. Onhan se monille (tytöille) ehkä ainut kerta omia häitä lukuunottamatta, kun saa pukeutua oikein nätisti - olla päivän prinsessana. Mikään ei saa mennä pieleen - siksi jo ennen puvun hankkimista aletaan metsästää tanssipartneria.

Tanssiparin metsästys on miltei ammattimaista puuhaa. Yleensä nämä metsästäjät ovat naispuolisia, sillä poikapula vaivaa tätä maata, näitä kouluja. Metsästäjällä täytyy olla tarkat silmät, korvat ja suu. Silmillä nähdään se paras tanssittaja, se, joka ei tallo varpaille ja se, jonka rinnalla saa mahdollisuuden lentää. Korvilla kuullaan kenellä on ne tyhmimmät jutut ja ketä sitä vastoin taitaa sivistyneen keskustelun. Tarkoilla korvilla kuulee myös ne tärkeät tiedot: kenellä on jo pari, ketä ei siis kannata enää kysyä. Suulla puhutaan epävarminkin pariehdokas itselleen ja hymyillään nätisti joko kielteisen tai myönteisen vastauksen jälkeen. Joskus metsästäjästä tuntuu, ettei enää kukaan ole saatavissa, mutta on käännettävä joka ikinen kivi ennen kuin  saa vaipua epätoivoon.

Useiden koulujen vähemmistöryhmillä, pojilla, ei aina ole aavistustakaan, kuinka arvokasta tavaraa heistä jokainen on. Heistä tapellaan melkein naamat irvessä ja jotkut ilmoittavat, etteivät osallistu tansseihin, elleivät saa kavaljeeria. Poikana minä siis hymyilisin tyytyväisenä: käy miten käy, mutta jokaiselle pojalle varmasti löytyy pari jos toinenkin.

Itse olen onnellisessa asemassa, sillä minulla on pari, joka ainakin omien muisteluideni mukaan osaa tanssia ja joka kykenee puhumaan muustakin kuin autojen vanteista. Ympärilläni käydään kuitenkin koko ajan jännittynyttä keskustelua siitä kuka saa kenetkin ja saako joku jopa jonkun komean varusmiehen(!).

Toivon, että jokainen löytää itselleen parin, jonka kanssa tanssia, niin että kuukausien takana häämöttävä päivä olisi täydellinen.


2 Lähettänyt: kukkaseni - 15.9.2007 klo 21.12
Tunnisteet:

maanantai, 10. syyskuu 2007

Ne kolme tärkeää sanaa

"Minä tykkään sinusta."

"Niin minäkin sinusta."

Punastelua ja hihitystä.

Jos nyt, näin varttuneempana ja ehkä viisastuneempana tai tyhmenneenä, menisi sanomaan jollekin noin, se vaikuttaisi hullulta. Kolme sanaa, kolme pientä hassua sanaa, ja silti ne ilmaisevat kaiken sanojansa tunteista, elämästä, paljastavat liikaa, riisuvat kaiken. En ikinä uskalla tehdä itseäni niin avuttomaksi kenenkään silmissä, en, ellen ole täysin varma, että se toinen ei pakene paikalta hiuksiaan repien ja huutaen: "hyi, helvetti, mitä sä oikein kuvittelet?"

Ihastuminen, rakastuminen, hullaantuminen. Ne ovat niitä tunteita, joita melkein jokainen tavoittelee jossain vaiheessa elämäänsä. Silti välillä tuntuu, että niitä hävetään. Pienestä ihastuksesta kihitellään hiljaa rakkaimmalle ystävälle, varotaan, ettei kukaan saa tietää tunteiden kohteesta. Tunteita ei uskalleta näyttää, pelätään vastapuolen reaktiota, häpeää, naurua. Rakkaus tai pienikin ihastus on niin vahva tunne, että se täyttää koko ihmisen, se on jotakin salattua, arkaa, jotakin, mikä särkyy helposti. Sitä tunnetta haluaa suojella, sillä jos joku pääsee sitä loukkaamaan, se satuttaa koko pientä ihmistä. Rakkauden edessä jokainen ihminen on mitätön.

Moni ihana hetki valuu hukkaan, koska emme uskalla tehdä mitään. Istumme ja odotamme paikoillamme, että unelmiemme sankari/sankaritar saapuu valkealla ratsulla ja nostaa meidät syliinsä. Odotamme, että joku toinen punastuu meidän puolestamme, jätämme sen vaikean tehtävän toiselle. Itkemme, jos emme saa mielitiettyämme, mutta emme ainakaan menetä kasvojamme.

Joskus puhuminen on vaikein asia maailmassa. Joskus oikeat sanat eivät nouse kielelle, kieli sotkeutuu vääriin sanoihin, aiheutuu väärinkäsityksiä. Kyyneleitä. Välittämisensä voi kuitenkin osoittaa muullakin tavalla kuin runoilemalla romanttisesti. Yhtä romanttisesti voi tarttua toista kädestä, katsoa suoraan silmiin.

Tosin tällainenkin pieni teko saattaa olla yhtä hankala. Ainakin minulle.

Jos aina vain suojelee itseään, riskinä on, että jää aina vaille sitä, mitä eniten halajaa. Joskus on valittava kahden pahan väliltä, ottaa se pahempi vaihtoehto ja altistuttava kaikelle, mitä elämä tuo tullessaan. Ainoastaan niin voi ainakin joskus tulla onnelliseksi. Toinen vaihtoehto on olla aina onneton.

Mitä jos minäkin siis marssisin huomenna hänen eteensä, tarttuisin häntä kädestä ja katsoisin syvälle silmiin. Voisin kertoa hänelle, etten halua olla vain ystävä, en tyydy siihen osaan. Vaadin jotain enemmän, vaadin hänen kosketustaan, hänen läsnäoloaan. Sanoisin hänelle ne kolme tärkeää sanaa: "Minä rakastan sinua."



Tuskin teen niin.




3 Lähettänyt: kukkaseni - 10.9.2007 klo 19.42
Tunnisteet:

lauantai, 8. syyskuu 2007

Jäljellä vain puolikas sydän

Kolme vuotta sitten, elokuun vaihtuessa arvaamatta syyskuuksi, sydän, joka siihen asti oli ollut täynnä, oli yhtäkkiä tyhjä. Silloin nukkui salaperäinen hymy huulillaan pois ihminen, jota olin rakastanut koko elämäni. Päivä oli kaunis ja lämmin, mutta seuraava aamu valkeni ylleni harmaana ja kyyneleisenä: yhtäkkiä olin yksin.

En koskaan sanonut hänelle liian monta kertaa, miten tärkeä hän on, en muista koskaan sanoneeni, kuinka paljon häntä rakastan. Silti rakastin häntä ja rakastan yhä, mutta rakkauden väkevyyden ymmärrän vasta nyt, kun sen kohde on silmieni ulottumattomissa. Tarvitsin häntä paljon ja tarvitsen yhä, ajan myötä enemmän kuin ennen. Tarvitsen häntä ihmisenä, tukijana ja turvana, suojana, tarvitsen häntä joka päivä enemmän. Tarvitsen häntä niinä hetkinä, kun kukaan muu ei ymmärrä, kun olen saanut tarpeekseni kaikesta, kun seison yksin pimeässä tien laidassa ja toivon, että hän tulisi hakemaan minua. Tarvitsen hänen ääntään ja hänen neuvojaan, pieniä hetkiä hänen vierellään, jotka nyt vaikuttavat liian mitättömiltä.

Ne, jotka omistavat heidät molemmat, saavat olla kiitollisempia kuin he uskovatkaan. Heitä minä käsken rakastamaan nyt, kuten eivät huomenna saisi siihen mahdollisuutta. Kaikki muu on parempi kuin ei mitään, sen ymmärtää vasta, kun jotakin arvokasta on otettu pois. Sen ymmärsin minäkin vasta kun kylmä kellastuva maa oli sulkenut hänet käsiinsä.

En ole yksin. Joka päivä meiltä otetaan pois ja joku jää suremaan. En ole yksin, mutta suruni on ainutlaatuista, kukaan toinen ei tunne tätä niin kuin tunnen. Se on minun suruni. Toiset surevat, mutta minä en osaa surra heidän puolestaan, osaan surra vain omasta puolestani. Jos he sanovat ’otan osaa’, he eivät tarkoita sitä, sillä he eivät osaa tuntea kuten sureva tuntee. Jos he sanovat ’ymmärrän’, se on teeskentelyä, sillä he eivät ymmärrä sitä surun määrää, jonka voi vain henkilökohtaisesti kokea.

Sydämeni on tyhjä ja tunnen itseni yksinäiseksi, vaikka en sitä ole. Jos minulta on jotain viety, olen saanut tilalle jotakin muuta ainutlaatuista. Minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka tuskin koskaan ymmärtävät, miten tärkeitä he ovat minulle. En juuri milloinkaan sano sitä heille, mutta toivon, että he sydämessään tietävät sen. En vaadi enkä kaipaa heidän ymmärrystään, en sääliään, olen vain kiitollinen heille siitä, että he ovat. Se riittää minulle, se että joku on vierellä.

Antaisin paljon, jos voisin puhua hänelle hetken, pidellä häntä kädestä ja kertoa hänelle, ettei hän ole yksin: hän on aina ajatuksissani. Paljon minun täytyy antaakin, jopa henkeni, jos uskon jälleennäkemiseen. Minä en tiedä mihin uskon, maailmankaikkeus vaikuttaa niin järjettömältä, jos katsoo sitä täältä, mistä minä katson. Toivon vain, ettei hänen kuvansa koskaan haalene mielessäni, että voin pitää kiinni edes muistoista elävän ja kuolevan välillä. Kyyneleet voivat pysyä poissa, mutta ne eivät koskaan ole liian kaukana, eikä ikävä anna minun unohtaa.

Minä laskin hänet kylmään jäätyvään maahan ja annoin puolet sydämestäni hänen mukaansa.

Kommentoi Lähettänyt: kukkaseni - 8.9.2007 klo 11.05
Tunnisteet:

lauantai, 28. heinäkuu 2007

Cd-levyllä vai ilman

Ostin tänään uuden cd-levyn pitkästä aikaa. Keväällä ostelin niitä ahkerasti, mutta näin kesällä en ole  - häpeäkseni tunnustan - ostanut yhtäkään. Oli mukavaa kääntyä kotia kohti, kun tiesi, että loppuillan voi kuluttaa heittäytymällä musiikin vietäväksi. Tämä jännittävä odotus, se tunne, kun laittaa levyn soittimeen ja voi astua täysin uuteen maailmaan, on se yksi asia, jonka takia yhä edelleen olen valmis maksamaan vähän enemmän. Cd-levyt ovat minulle nimittäin pieni luksus tässä maailmassa, jossa kohtuuhinnalla tai peräti ilmaiseksi voi tietokoneeseensa nykyään ladata melkein kaikkea.

Joku saattaa ihmetellä, miksi olen valmis siis maksamaan sellaisesta, minkä voisin saada puoli-ilmaiseksi. Minä taas ihmettelen heitä, jotka eivät eläessään ole ostaneet yhtään levyä tai eivät omista sellaisia. Olen nimittäin aina valmis maksamaan siitä ainutlaatuisesta kokemuksesta, mikä levyn ostaminen ja sen puhki kuunteleminen on. Kansilehtiä ei voi saada netistä käsiinsä hypisteltäväksi ja ne ovat osa levyä, taidetta, kaikki komeus yhdessä muodostaa ainutlaatuisen kuuntelukokemuksen - tietysti olettaen, että levyn sisältö ei muuta nautintoa kauhuksi.

Artistien ja bändien albumeita voi löyhästi verrata kirjoihin. Täydellistä - kenen mielestä mikäkin sitten on täydellistä - levyä varten on nähty aikaa ja vaivaa, ja mielestäni yksi tärkein hyvän albumin tunnuspiirre on hyvä ja selkä kokonaisuus. Albumit ovat siis kokemuksia kuten kirjatkin. Hyvän kirjan pariin palaa joskus uudelleen, hyvää albumia rakastaa kuin omaa lastaan.

Olkoon se sitten c-kasetilla, vinyylillä tai cd-levyllä, ne säilyvät, kunnes niiden aika on koittanut. Ladatut tiedostot ovat elämässäni vain pois pyyhkiytyvää pölyä.
4 Lähettänyt: kukkaseni - 28.7.2007 klo 22.05
Tunnisteet: