Kolme vuotta sitten, elokuun vaihtuessa arvaamatta syyskuuksi, sydän, joka siihen asti oli ollut täynnä, oli yhtäkkiä tyhjä. Silloin nukkui salaperäinen hymy huulillaan pois ihminen, jota olin rakastanut koko elämäni. Päivä oli kaunis ja lämmin, mutta seuraava aamu valkeni ylleni harmaana ja kyyneleisenä: yhtäkkiä olin yksin.

En koskaan sanonut hänelle liian monta kertaa, miten tärkeä hän on, en muista koskaan sanoneeni, kuinka paljon häntä rakastan. Silti rakastin häntä ja rakastan yhä, mutta rakkauden väkevyyden ymmärrän vasta nyt, kun sen kohde on silmieni ulottumattomissa. Tarvitsin häntä paljon ja tarvitsen yhä, ajan myötä enemmän kuin ennen. Tarvitsen häntä ihmisenä, tukijana ja turvana, suojana, tarvitsen häntä joka päivä enemmän. Tarvitsen häntä niinä hetkinä, kun kukaan muu ei ymmärrä, kun olen saanut tarpeekseni kaikesta, kun seison yksin pimeässä tien laidassa ja toivon, että hän tulisi hakemaan minua. Tarvitsen hänen ääntään ja hänen neuvojaan, pieniä hetkiä hänen vierellään, jotka nyt vaikuttavat liian mitättömiltä.

Ne, jotka omistavat heidät molemmat, saavat olla kiitollisempia kuin he uskovatkaan. Heitä minä käsken rakastamaan nyt, kuten eivät huomenna saisi siihen mahdollisuutta. Kaikki muu on parempi kuin ei mitään, sen ymmärtää vasta, kun jotakin arvokasta on otettu pois. Sen ymmärsin minäkin vasta kun kylmä kellastuva maa oli sulkenut hänet käsiinsä.

En ole yksin. Joka päivä meiltä otetaan pois ja joku jää suremaan. En ole yksin, mutta suruni on ainutlaatuista, kukaan toinen ei tunne tätä niin kuin tunnen. Se on minun suruni. Toiset surevat, mutta minä en osaa surra heidän puolestaan, osaan surra vain omasta puolestani. Jos he sanovat ’otan osaa’, he eivät tarkoita sitä, sillä he eivät osaa tuntea kuten sureva tuntee. Jos he sanovat ’ymmärrän’, se on teeskentelyä, sillä he eivät ymmärrä sitä surun määrää, jonka voi vain henkilökohtaisesti kokea.

Sydämeni on tyhjä ja tunnen itseni yksinäiseksi, vaikka en sitä ole. Jos minulta on jotain viety, olen saanut tilalle jotakin muuta ainutlaatuista. Minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka tuskin koskaan ymmärtävät, miten tärkeitä he ovat minulle. En juuri milloinkaan sano sitä heille, mutta toivon, että he sydämessään tietävät sen. En vaadi enkä kaipaa heidän ymmärrystään, en sääliään, olen vain kiitollinen heille siitä, että he ovat. Se riittää minulle, se että joku on vierellä.

Antaisin paljon, jos voisin puhua hänelle hetken, pidellä häntä kädestä ja kertoa hänelle, ettei hän ole yksin: hän on aina ajatuksissani. Paljon minun täytyy antaakin, jopa henkeni, jos uskon jälleennäkemiseen. Minä en tiedä mihin uskon, maailmankaikkeus vaikuttaa niin järjettömältä, jos katsoo sitä täältä, mistä minä katson. Toivon vain, ettei hänen kuvansa koskaan haalene mielessäni, että voin pitää kiinni edes muistoista elävän ja kuolevan välillä. Kyyneleet voivat pysyä poissa, mutta ne eivät koskaan ole liian kaukana, eikä ikävä anna minun unohtaa.

Minä laskin hänet kylmään jäätyvään maahan ja annoin puolet sydämestäni hänen mukaansa.