Wanhojen tanssit on asia, jota ainakin tytöt odottavat innokkaasti. Pukuja aletaan katsella sillä silmällä jo hyvissä ajoin, varataan mahdollisesti kampaaja ja meikkaaja, yritetään tehdä päivästä mahdollisimman täydellinen. Onhan se monille (tytöille) ehkä ainut kerta omia häitä lukuunottamatta, kun saa pukeutua oikein nätisti - olla päivän prinsessana. Mikään ei saa mennä pieleen - siksi jo ennen puvun hankkimista aletaan metsästää tanssipartneria.

Tanssiparin metsästys on miltei ammattimaista puuhaa. Yleensä nämä metsästäjät ovat naispuolisia, sillä poikapula vaivaa tätä maata, näitä kouluja. Metsästäjällä täytyy olla tarkat silmät, korvat ja suu. Silmillä nähdään se paras tanssittaja, se, joka ei tallo varpaille ja se, jonka rinnalla saa mahdollisuuden lentää. Korvilla kuullaan kenellä on ne tyhmimmät jutut ja ketä sitä vastoin taitaa sivistyneen keskustelun. Tarkoilla korvilla kuulee myös ne tärkeät tiedot: kenellä on jo pari, ketä ei siis kannata enää kysyä. Suulla puhutaan epävarminkin pariehdokas itselleen ja hymyillään nätisti joko kielteisen tai myönteisen vastauksen jälkeen. Joskus metsästäjästä tuntuu, ettei enää kukaan ole saatavissa, mutta on käännettävä joka ikinen kivi ennen kuin  saa vaipua epätoivoon.

Useiden koulujen vähemmistöryhmillä, pojilla, ei aina ole aavistustakaan, kuinka arvokasta tavaraa heistä jokainen on. Heistä tapellaan melkein naamat irvessä ja jotkut ilmoittavat, etteivät osallistu tansseihin, elleivät saa kavaljeeria. Poikana minä siis hymyilisin tyytyväisenä: käy miten käy, mutta jokaiselle pojalle varmasti löytyy pari jos toinenkin.

Itse olen onnellisessa asemassa, sillä minulla on pari, joka ainakin omien muisteluideni mukaan osaa tanssia ja joka kykenee puhumaan muustakin kuin autojen vanteista. Ympärilläni käydään kuitenkin koko ajan jännittynyttä keskustelua siitä kuka saa kenetkin ja saako joku jopa jonkun komean varusmiehen(!).

Toivon, että jokainen löytää itselleen parin, jonka kanssa tanssia, niin että kuukausien takana häämöttävä päivä olisi täydellinen.