Heräsin tänä aamuna hyvin toivorikkaana. Kuulostelin kuulostelemasta päästyäni ja riemu hiipi sisimpääni. Aivan kuin iänikuinen sade olisi lakannut! Riemastuneena riensin ikkunalle, mutta totuus laski minut pilvilinnoista jalkojeni varaan. Ilma oli vedestä harmaa ja läheinen metsä näytti pyyhkiytyneen kokonaan pois.

Hetken kuluttua kyseinen asia ei vaivannut minua enää juurikaan, sillä olin tullut immuuniksi sateelle, unohtanut sen olemassaolon, oppinut olemaan kuulematta sen tasaista rummutusta ikkunoissa. Kun lähdin töihin, jätin suosiolla sateenvarjon pöydälle. Olen vihdoin oppinut, ettei sen tarjoama suoja hyödytä mitään, koska tuuli vihmoo vettä niskaan ja repii varjon ja minut mukanani taivaalle. Kukaan ei enää käytä sateenvarjoja, sen sijaan sadetakit ovat kovassa muodissa. Niitä myydään kaupassa mitä erilaisimmin värein, muodoin ja yksityiskohdin. Minulla itselläni on keltainen sadetakki – keltainen on tämän kauden muotiväri – jossa on kultaiset napit. Löysin sen halvalla alennusmyynneistä. Keltainen on piristävä väri, kun aurinko on enää vain harmaantunut muisto monen mielessä. Kurahousutkin ovat tulossa muotiin, jos on uskominen muotilehtien sivuja. Kun saan säästettyä tarpeeksi, taidan hankkia sellaiset seuraavaksi.

Asuin ennen aivan meren tuntumassa, mutta sitten vesi nousi ja vei kaiken mukanaan. Aluksi se tuntui oudolta, se vihastutti minua, mutta nyt olen jo tottunut elämääni täällä sisämaassa. Joillakin on tapana istahtaa veneeseen ja soudella entisessä asuinalueessaan mykkiä, märkiä taloja katsellen. Minä en siihen touhuun ole ryhtynyt, sillä liian moni muisto tulee mieleeni. Ennen kaikki oli toisin. Nyt on nyt, joten turha menneitä on itkeä.

Lapseni rakastavat kuulla tarinoita joulukuisista aamuista, jolloin valkoinen lumi peitti maan ja rusakon jäljet näkyivät siinä. He raukat eivät koskaan ole nähneet lunta täällä etelässä. Luistelleetkin he ovat vain jäähalleissa, mutta ne ovat niin täynnä ihmisiä talvisin, ettei sielläkään oikeastaan voi kunnolla luistella. Lasteni mielestä on kovin outoa, että olen joskus uinut meressä, meidän rakkaassa Itämeressämme. Itämeri on nyt vihreä, täynnä syanobakteereja, ja pelkästään sen kammottavan värin näkeminen saa kyyneleet valumaan silmistä. Poissa ovat ne hiljaiset kesäillat, jolloin kuikka kutsui poikiaan ja meren tyyni pinta rikkoontui saunasta juoksevien ihmisten sukeltaessa sen syvyyksiin.

On monia asioita, joita kerron lapsilleni, asioita, joita ennen oli, mutta ei ole enää. Niin kovin mielelläni palaisin ajassa vuosikymmeniä taaksepäin, jolloin taivas oli sininen ja hyttyset vain harmittomia laiduntajia. Ennen kaikki oli toisin, mutta nyt on nyt, joten menneitä on turha itkeä.

Tultuani takaisin kotiin katsoin uutisia. Katselen niitä nykyään useammin kuin nuorena, sillä tällä hetkellä minua oikeasti huolettaa maailman asiat. Jossakin taistellaan taas – ei, siellä ei taistella öljystä, kuten ehkä kuvittelet, vaan vedestä, puhtaasta juomavedestä. Jotkut osat maapallosta ovat nykyään niin kuivia paikkoja. Täällä sitä vettä on vielä yllin kyllin ja minua pelottaakin, milloin janoiset ihmiset keksivät tulla tänne tappelemaan oikeuksista saada vettä suuhunsa. Tautiepidemiat ovat valtavia, minäkin olen täynnä kaikenlaisia vasta-aineita. Myrskyt repivät pallon pintaa ja metsät palavat. Kuolemat ja konfliktit ovat niin arkipäivää, että niistä mainitaan uutisissa enää ohimennen. Sen sijaan uutisissa keskitytään iloisempiin asioihin, sillä päivät ilman kuolemaakin ovat tarpeeksi masentavia.

Ennen kuin illan hämärtyessä painauduin peiton alle, mietin kirkkaita, kirpeitä syysiltoja. Muistelin raukeita, hämäriä aamuja, jolloin aurinko venytteli verkkaisesti itseään ja sai puut punertamaan. Huomasin kaipaavani leutoja tyyniä päiviä, jolloin vain ohut kesätuuli leyhytti päivän paisteesta väsyneitä mieliä. Muistelin kirkasta merta ja valkeaa maata. Jos olisin ollut rohkea, olisin voinut pelastaa paljon.

Ennen taivas oli sininen ja metsä sen alla viheriöi.