Rakkaat ruusuni. Haluan nyt kertoa teille erästä mieltäni kovasti vaivaavasta asiasta, nimittäin nuorten velvollisuuksista ja vanhojen oikeuksista. Vanhoilla tässä kohtaa tarkoitan jo eläkeiän ylittäneitä tätejä ja setiä, jotka yhteiskunnalle työnsä antaneina saavat nauttia työnsä hedelmistä. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole saarnata - ehei. Tarkoitukseni on kertoa teille muutamista epäkohdista, joihin olen törmännyt.

Sattuipa nimittäin niin hassusti eilen, että jouduin - pyrin kuumeisesti välttelemään tällaisia tilanteita, sillä poden jonkinasteista kammoa suuria ihmismassoja kohtaan - täpötäyteen bussiin. Sain kuitenkin istumapaikan, mutta seuraavalta pysäkiltä noussut eräs vanhempi naishenkilö huterine jalkoineen ei paikkaa saanut. Hän heilui bussin käytävällä kapeat, ryppyiset kädet kaidetta rutistaen ja katselin epäluuloisena hänen ylpeää yritystään pysyä pystyssä. Tunsin jotain sydämessäni - voi miten herttaista! - ja päätin tehdä, kuten minulle joskus joku on ainakin yrittänyt opettaa, ja nousin antaakseni paikan tälle naishenkilölle. Minua suututtaa, kuten arvata saattaa, vieläkin muistellessani sitä happamaa ja moukkamaista katsetta, jonka hän minuun loi. En tiedä loukkasinko häntä tällä kohteliaisuuden osoituksella jotenkin vai oliko hänellä muutenkin jo huono päivä. Ehkä hän tunsi itsensä auttamattoman vanhaksi, kun nuori vetreä henkilö antoi oman paikkansa, ehkä hän koki kolauksen ylpeydessään. Nenä mielenosoituksellisesti bussin kattoa kohti hän istahti luovuttamaani paikkaan eikä edes kiitosta lausunut.

Ei edes kiitosta lausunut! Minä luulin tehneeni oikein, niin ettei hänen tarvitse valitella ystävättärilleen siitä, kuinka epäkohteliaita ihmiset näinä päivinä ovat, kun jättävät vanhan naisen seisomaan hytisevän bussin käytävälle. Minä luulin saavani hyvän mielen, mutta pilasin siinä päiväni totaalisesti vannoen, etten enää koskaan tee yhtään kohteliasta elettä vanhempaa väkeä kohtaan.

Olen muutenkin viime aikoina pannut merkille erään asian, jonka toivottavasti joku muukin on huomannut. Vanhemmalla väellä nimittäin tuntuu aina olevan jotakin huomauttamista nuoremmasta väestä, ei vähiten siitä kuinka epäkohteliasta porukkaa nuoriso on. Ei putoa omena kauas puusta, sanon minä ja punastelen päästettyäni suusta kliseen. Vanhempi hameväki etenkin - tietenkään en pyri yleistämään enkä niin haluakaan tehdä - tuntuu olevan perso kaikelle ilmaiselle, vähintäänkin halvalle, eivätkä he kaihtele keinoja saadakseen haluamansa. Heidänhän on helppo rynniä avuttomat alleen käsilaukkuineen ja kävelykeppeineen. Usein - painotan taas, ettei läheskään aina - jos heille avaa oven, he eivät edes kiitosta lausu. Ehkä he pitävät nuorempien kunnioitusta niin itsestään selvänä, että voivat tyrannisoida heitä miten sattuu. Hah, sanon minä.

Tällaisissa pienissä arkielämän sattumuksissa kytee juuri se liekki, joka erottaa vanhat ja nuoret pikku hiljaa toisistaan. En halua mustamaalata vanhempia ihmisiä. Joskus he saattavat olla ihan oikeassa marmattaessaan nuorison tekemisistä. Osan heistä on kuitenkin ymmärrettävä, että vain molemminpuolinen kunnioitus auttaa sopuisaan elämiseen. Myös vanhoilla on velvollisuutensa ja nuorilla oikeutensa.