"Minä tykkään sinusta."
"Niin minäkin sinusta."
Punastelua ja hihitystä.
Jos nyt, näin varttuneempana ja ehkä viisastuneempana tai tyhmenneenä, menisi sanomaan jollekin noin, se vaikuttaisi hullulta. Kolme sanaa, kolme pientä hassua sanaa, ja silti ne ilmaisevat kaiken sanojansa tunteista, elämästä, paljastavat liikaa, riisuvat kaiken. En ikinä uskalla tehdä itseäni niin avuttomaksi kenenkään silmissä, en, ellen ole täysin varma, että se toinen ei pakene paikalta hiuksiaan repien ja huutaen: "hyi, helvetti, mitä sä oikein kuvittelet?"
Ihastuminen, rakastuminen, hullaantuminen. Ne ovat niitä tunteita, joita melkein jokainen tavoittelee jossain vaiheessa elämäänsä. Silti välillä tuntuu, että niitä hävetään. Pienestä ihastuksesta kihitellään hiljaa rakkaimmalle ystävälle, varotaan, ettei kukaan saa tietää tunteiden kohteesta. Tunteita ei uskalleta näyttää, pelätään vastapuolen reaktiota, häpeää, naurua. Rakkaus tai pienikin ihastus on niin vahva tunne, että se täyttää koko ihmisen, se on jotakin salattua, arkaa, jotakin, mikä särkyy helposti. Sitä tunnetta haluaa suojella, sillä jos joku pääsee sitä loukkaamaan, se satuttaa koko pientä ihmistä. Rakkauden edessä jokainen ihminen on mitätön.
Moni ihana hetki valuu hukkaan, koska emme uskalla tehdä mitään. Istumme ja odotamme paikoillamme, että unelmiemme sankari/sankaritar saapuu valkealla ratsulla ja nostaa meidät syliinsä. Odotamme, että joku toinen punastuu meidän puolestamme, jätämme sen vaikean tehtävän toiselle. Itkemme, jos emme saa mielitiettyämme, mutta emme ainakaan menetä kasvojamme.
Joskus puhuminen on vaikein asia maailmassa. Joskus oikeat sanat eivät nouse kielelle, kieli sotkeutuu vääriin sanoihin, aiheutuu väärinkäsityksiä. Kyyneleitä. Välittämisensä voi kuitenkin osoittaa muullakin tavalla kuin runoilemalla romanttisesti. Yhtä romanttisesti voi tarttua toista kädestä, katsoa suoraan silmiin.
Tosin tällainenkin pieni teko saattaa olla yhtä hankala. Ainakin minulle.
Jos aina vain suojelee itseään, riskinä on, että jää aina vaille sitä, mitä eniten halajaa. Joskus on valittava kahden pahan väliltä, ottaa se pahempi vaihtoehto ja altistuttava kaikelle, mitä elämä tuo tullessaan. Ainoastaan niin voi ainakin joskus tulla onnelliseksi. Toinen vaihtoehto on olla aina onneton.
Mitä jos minäkin siis marssisin huomenna hänen eteensä, tarttuisin häntä kädestä ja katsoisin syvälle silmiin. Voisin kertoa hänelle, etten halua olla vain ystävä, en tyydy siihen osaan. Vaadin jotain enemmän, vaadin hänen kosketustaan, hänen läsnäoloaan. Sanoisin hänelle ne kolme tärkeää sanaa: "Minä rakastan sinua."
Tuskin teen niin.
"Niin minäkin sinusta."
Punastelua ja hihitystä.
Jos nyt, näin varttuneempana ja ehkä viisastuneempana tai tyhmenneenä, menisi sanomaan jollekin noin, se vaikuttaisi hullulta. Kolme sanaa, kolme pientä hassua sanaa, ja silti ne ilmaisevat kaiken sanojansa tunteista, elämästä, paljastavat liikaa, riisuvat kaiken. En ikinä uskalla tehdä itseäni niin avuttomaksi kenenkään silmissä, en, ellen ole täysin varma, että se toinen ei pakene paikalta hiuksiaan repien ja huutaen: "hyi, helvetti, mitä sä oikein kuvittelet?"
Ihastuminen, rakastuminen, hullaantuminen. Ne ovat niitä tunteita, joita melkein jokainen tavoittelee jossain vaiheessa elämäänsä. Silti välillä tuntuu, että niitä hävetään. Pienestä ihastuksesta kihitellään hiljaa rakkaimmalle ystävälle, varotaan, ettei kukaan saa tietää tunteiden kohteesta. Tunteita ei uskalleta näyttää, pelätään vastapuolen reaktiota, häpeää, naurua. Rakkaus tai pienikin ihastus on niin vahva tunne, että se täyttää koko ihmisen, se on jotakin salattua, arkaa, jotakin, mikä särkyy helposti. Sitä tunnetta haluaa suojella, sillä jos joku pääsee sitä loukkaamaan, se satuttaa koko pientä ihmistä. Rakkauden edessä jokainen ihminen on mitätön.
Moni ihana hetki valuu hukkaan, koska emme uskalla tehdä mitään. Istumme ja odotamme paikoillamme, että unelmiemme sankari/sankaritar saapuu valkealla ratsulla ja nostaa meidät syliinsä. Odotamme, että joku toinen punastuu meidän puolestamme, jätämme sen vaikean tehtävän toiselle. Itkemme, jos emme saa mielitiettyämme, mutta emme ainakaan menetä kasvojamme.
Joskus puhuminen on vaikein asia maailmassa. Joskus oikeat sanat eivät nouse kielelle, kieli sotkeutuu vääriin sanoihin, aiheutuu väärinkäsityksiä. Kyyneleitä. Välittämisensä voi kuitenkin osoittaa muullakin tavalla kuin runoilemalla romanttisesti. Yhtä romanttisesti voi tarttua toista kädestä, katsoa suoraan silmiin.
Tosin tällainenkin pieni teko saattaa olla yhtä hankala. Ainakin minulle.
Jos aina vain suojelee itseään, riskinä on, että jää aina vaille sitä, mitä eniten halajaa. Joskus on valittava kahden pahan väliltä, ottaa se pahempi vaihtoehto ja altistuttava kaikelle, mitä elämä tuo tullessaan. Ainoastaan niin voi ainakin joskus tulla onnelliseksi. Toinen vaihtoehto on olla aina onneton.
Mitä jos minäkin siis marssisin huomenna hänen eteensä, tarttuisin häntä kädestä ja katsoisin syvälle silmiin. Voisin kertoa hänelle, etten halua olla vain ystävä, en tyydy siihen osaan. Vaadin jotain enemmän, vaadin hänen kosketustaan, hänen läsnäoloaan. Sanoisin hänelle ne kolme tärkeää sanaa: "Minä rakastan sinua."
Tuskin teen niin.
Kommentit